Blogin kirjoittaminen on hauskaa. Erityisesti kahden ehdon täyttyessä:1) On jotain sanottavaa ja 2) On aikaa sanoa sanottavansa ennenkuin arjen muistettavat 2 milj. asiaa hautaavat sen. Yleensä kun iskee julistamisen vimma, on juuri nukahtamaisillaan ja kauas se minusta, että neljän lapsen jälkeen nyt kun saan nukkua yöni, kampeisin unisen kehoni koneelle ja alkaisin näpytellä. Ei, tämä rinsessa riemuitsee yöunistaan ja päättää pyhästi muistaa kuningatarideansa aamulla. Eli ei koskaan.
Joskus mahtava ajatuksen kristalloituminen yllättää keskellä päivää, siinä samalla kun pyörittelee lihapullia tai peukaloitaan miettiessään, mitä pientä kotielämän paloa säntäisi sammuttelemaan ensin: pyyhkiäkö ensin pienen pylly vai kaatunut mehu pöydältä, vai lukeako koululaisen reissari ennenkuin syytön poloinenen joutuu jälki-istuntoon kaikkien koulun lappujen allekirjoittamatta jäämisestä vai tarjoillako armaalle aviomiehelle tasapainoinen ateria raskaan työpäivän jälkeen – vai kirjoittaako blogia…
Kun sitten joskus yllättävä hiljaisuus laskeutuu ja itse säntää koneelle mieli valppautta ja sanomisen tarvetta täynnänsä, muhii hiljaisuudessa kytevä katastrofi. Näennäinen rauha poikii sarjan dramatiikkaa. Pieni leikkelee löytämillään saksilla huiveista hapsut ja lyhentää tuntuvasti siskonsa koepaperia. Viisivuotias on löytänyt äidin ripsivärin ja tekee tilataidetta, luovasti ja laajasti. Kymmenvuotias juttelee kännykässä kaikki koulussa keskenjääneet asiat ja täräyttää saldon punaiselle lähettämällä kaikki maailmalla kiertävät nyyhytekstarit jokaiselle, jonka numero puhelimen muistista löytyy, myös tekniselle tuelle. Isäntä katsoo tekstiteeveetä silmät kiinni.. Onneksi murkku mököttää eikä aiheuta ainakaan heti näkyvää tuhoa synkistelyllään.
Silti olisi joskus hauska kirjoittaa blogia. Vaikka vanhainkodissa.
Mari
