Luontoyhteys vs. luonnon yhteydet
kirjoittanut Mirva Valanti
Kuulun siihen ihmisryhmään, jonka on pakko tietää, muun muassa, mikä perhonen lensi ohi, mitä kasveja tienpenkassa rehottaa ja milloin ensimmäiset sammakonkudut ovat ilmestyneet läheiseen ojaan. Minulle luonto ei kuitenkaan ole vain paikka jonne mennään huvikseen virkistysmielessä, siis ei mikään yökerho tai ruotsinlaiva, vaan pikemmin kuin jonkun toisen koti. Ei minua ole sinne koskaan kutsuttu, vaikka hyttyset ja hirvikärpäset ovatkin aina iloisina vastassa. Olen utelias tunkeutuja, joka onneksi muistaa yleensä käyttäytyä siivosti, eikä pelota lintuemoja pesiltään.
Aloitin herbaarion keräämisen noin neljä vuotta sitten, ensimmäisen kasvin kiskaisin hävyttömästi kirkon pihasta. Ei se ollut mikään istutus, mutta harvinaisehko ketopiippo. Nykyään kokoelmassani on viisi erilaista piippoa. Lempikukkani on ketoneilikka, jota kasvaa riemastuttavan runsaasti vain kivenheiton päässä kodistani. Samoin valitettavasti lupiini ja jättipalsami koristavat eksoottisella tavallaan tienpientareita.
On mahtavaa, että paikallinen luonnonsuojeluyhdistyksemme on aloittanut jälleen toimintansa ja olen päässyt mukaan niitynhoitotalkoisiin, ja samalla ihailemaan keltamaitetta joka levittäytyy kultaisena peittona pienellä tilkulla paperitehtaan vieressä. Jämsässä on kaunista ja monipuolista luontoa siis ihan ydinkeskustassa ja syrjäisimmissä korvissakin. Vai onko sittenkään?
Tähän päivään mennessä suurin harvinaisuus johon olen Jämsässä törmännyt on uhanalainen ketokatkero, jota esiintyy hyvin pienellä alalla eräällä vanhalla maatilalla. Lintuja en tunne kovin hyvin, sillä ne ovat silmääni nopeampia ja säikkyjä kavereita. Harmaapäätikka koputteli ikkunan takana toissatalvena, sittemmin ei ole näkynyt. Päiväperhosista voin sanoa, että Arvajalla tavattava lajisto on aivan tavanomaista. Kuluneena sateisena kesänä en havainnut ainuttakaan haapaperhosta, ja yllättäen ritariperhosetkin loistivat poissaolollaan.
Läheisen metsän lahottajalajistoa edustaa yksinäinen aniskääpä, ja muutama hassu sieni. Uusia avohakkuuaukkoja on ilmestynyt vauhdilla, ja jälki on rumaa. En vastusta puiden kaatamista, onhan meillä puulämmitys kotona. Kyse on lajiston ja ekosysteemin säilymisestä, siitä että pyyhkäistäänkö kerralla kaikki matalaksi, vai annetaanko lajeille mahdollisuus selvitä hieman harvemmassa metsässä.
Lajit koostuvat populaatioista, ja yhden populaation tarvitsee olla riittävän suuri, jotta se voi säilyä elinvoimaisena, joka taas edellyttää riittävän suurta alaa sopivaa elinympäristöä. Metsät ovat nykyään kuin koinsyömää tilkkutäkkiä. Aukkoja, peltoja, voimalinjoja, teitä ja mökkitontteja siellä täällä, ja maanomistajien rajat risteilevät mielivaltaisesti, jopa konkreettisesti veteen piirrettyinä viivoina. Mökkiläisiäkin on moneen lähtöön. Yksi viihtyy golfkenttänurmikolla, toinen istuttaa hiki hatussa kesäkukkia ja marjapensaita, kolmas tamppaa pienen polun saunan ja rannan väliin, ja pysähtyy hetkeksi kuuntelemaan linnunlaulua, ennen kuin pulahtaa viileään veteen.
Luonnon monimuotoisuuden ylläpidossa tarvitaan yhteistyötä ja laajaa näkemystä. On katsottava karttaa läheltä ja kaukaa, vastattava kysymyksiin: onko metsäkuvioilla yhteyttä toisiinsa, minkä ikäisiä metsät ovat, kuinka metsiä on käsitelty, ja mikä tärkeintä, mitä, milloin ja minne ollaan kaavoittamassa.
Lajien populaatiot eivät selviydy kauaa eristyneissä elinympäristötilkuissa, aivan samoin kuin pienet muuttotappiokunnat kuihtuvat hiljalleen. Luontokin tarvitsee omia yhteyksiä, verkostoja, muuttoliikennettä. Metsäverkostot ovat vain yksi esimerkki, yhtä hyvin voisin puhua vesistöverkostoista tai paahdeympäristöjen hätää kärsimässä olevista lajeista. Voisin lainata synkkiä esimerkkejä alan kirjallisuudesta, mutta toteampa vain, että aikaa monimuotoisuuden pelastamiseen ei ole paljon.
