Luin juuri Ylen sivuilta amerikkalaisesta tutkimuksesta, jonka mukaan koiran ekologinen jalanjälki on suurempi kuin katumaasturin, jolla ajetaan noin 10 000 kilometriä vuodessa. Tunsin piston vihreässä sydämessäni, sillä juuri otimme uuden kissan löytöeläinkodista, vaikka meillä asuu ennestään jo kaksi kissaa ja koira – se syntinen otsonikerroksen pilaaja.
Onneksi samainen uutinen kertoi, että kana on eläimistä ekotehokkain. Niitäkin meillä on kolme.
Vaikka pidän uutista aika pöhkönä, on siinä ajattelemisenkin aihetta. Kun avaan peltisen kissanruokatölkin tai koiran muonasäkin, joka on tuotu Suomeen herratiesmistäkaukaa, voin vain kuvitella, millaiset päästöt ja saasteet purkin sisällön saatika ulkokuoren tuottaminen on aiheuttanut. Ehkä jokin tutkimus voisi myös paljastaa, ettei purkin sisältökään ole niin terveellistä, mitä mainos antaa ymmärtää. Lähipellon luomuhiiri päihittää ekotehokkuudessa purkkimuonan varmasti.
Ruoka on vain yksi näkökulma, josta lemmikkieläinbisneksen ekologisuutta voi tarkastella. Entäpä lemmikkien asusteet, lelut, herkkupalat, kuljetusboksit ym. markkinointeineen ja trendeineen.
Koira, kissat ja kanat ovat meille rakkaita. Siksi en halua verrata niitä katumaasturiin. Joku jo ehtikin kommentoida uutista, että onko ekologisempaa pitää miestä tai naista lemmikkinä kuin koiraa. Ehkä jalanjälkien mittaaminen ja kutistaminen pitää kuitenkin aloittaa meistä ihmisistä – vaikka sitten niin, että kaupassa tartumme siihen koiranmuonapakkaukseen, jonka arvelemme kuluttavan maapalloa vähiten. Ja annamme koirien ja kissojen rauhassa hoitaa sitä virkaa, mikä niillä ihmisten kodeissa on: olla rakkaita, terapoida ihmismieltä olemalla paikalla ja tehdä kissan ja koiran töitä.
Leena
